CRW

CRW
Maailmanmatkaajat Joppe Vuorela ja Jenni Wihinen

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Borneo & Lombok 12.4-3.5.2017

Batu Payung, Lombok, Indonesia.
Siitä on jo 1,5 vuotta kun Joppe viimeksi reissaili ilman rakasta Jenniään. Nyt oli aika lähteä tutkimaan toistaiseksi tuntematonta seutua: Kaakkois-Aasiaa ja tarkemmin paria saarta siellä. Ensin suuntaan vähän isommalle saarelle: Borneolle (= maailman kolmanneksi suurin saari), jonka jälkeen lennän reippaasti pienemmälle saarelle: Lombok:lle.

12-13.4. Keskiviikko-Torstai
Pitkä matkustus Borneolle alkoi keskiviikkona klo. 1:15, kun kävelin juna-asemalle ja hyppäsin helsinki-vantaalle menevään bussiin. Matkalla Borneolle oli vaihdettava pari kertaa konetta. Ensin Roomassa, jonka jälkeen Hong Kongissa. Lentoni saapui Borneon Malesian puoleiselle alueelle. Tarkemmin: Sabah:in osavaltioon ja sen pääkaupunkiin: Kota Kinabalu:n.

Heti lentokentälle ulos astuessani kuuman-kostea tuuli puhalsi kasvoihini ja ajattelin samantien: ”saa nähä, pystynkö nauttimaan täällä ollessani ollenkaan”. 32 astetta, auringonpaiste ja kostea ilma on aika tukala yhdistelmä. Onneksi kaupungin keskustaan vievä bussi oli hyvin ilmastoitu.

Vihdoin, 30 tuntia kotoa lähdön jälkeen saavuin hostellin dormihuoneeseen, jossa ei ollut muita yöpyjiä ollenkaan ja sain ottaa rauhassa ansaitut päiväunet (viimeksi nukuin kevyet 46 tuntia sitten, tietysti välissä oli muutama torkahdus matkustaessa). Nukuin 2 tuntia ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Aika perusmesta; ei mitään suuria nähtävyyksiä, mutta joka kadunkulmassa on hyviä ilmastoituja kahviloita ja ravintoloita sekä kaupungista löytyy loistava marketti, kotia tuomisia varten. Tiesin heti, että tämä tulee tuntumaan aivan fantastiselta paikalta tulla takaisin, kun käy ensin vähän möyryämässä muualla Sabahissa.

Ensitöikseni kävelin kukkulan päälle katsomaan kaupunkia yläilmoista.
Ruoan puolesta reissu on ainakin alkanut hyvin. Nam! ;p


14.4. Perjantai
Aamulla minulla ei ollut hajuakaan mihin lähtisin seuraavaksi. Kävin kyselemässä kaupungilla; olisiko jossain pyörävuokraamoa, mutta näköjään pyöräily ei ole kova juttu täällä. Hostellin check out aika oli klo. 11 ja kello oli jo viittä vaille. Päätin tehdä nopean ratkaisun ja varasin huoneen majatalosta, Ranau nimisestä kaupungista. Siispä eikun reppu selkään ja käppäilemään läheiselle minibussipysäkille.

Auto lähtikin melkein heti kun saavuin paikalle. Matka kesti reilu 2 tuntia. Ei siis kovin paha matka, mutta jalkatilaa autossa oli niin vähän, että polvet olivat paskana ja reisiä kolotti, onneksi kädessä ei kuitenkaan ollut isoa haavaa (=”turmion kätilöt – tirehtööri” -lyrics). :D

Syy, miksi valitsin juuri tämän kaupungin oli se, että tämän kaupungin lähellä kohoaa Malesian korkein vuori: Mt Kinabalu. Normaalisti päätös tulla tänne, olisi ollut erittäin helppo: ”tottakai kiipeän reilu 4 kilometriä korkean vuoren ylös!” Tässä oli vain yksi mutta: Malesian kiskurit rahastavat vuoren kiipeämisestä reilu 300 euroa! En todellakaan aio maksaa moista summaa. Siksi matkustinkin tänne vähän sivuun virallisesta vuoren kiipeämisen aloituspaikasta ja meinaan huomenna lähteä katsomaan, jospa löytäisin epävirallisen reitin ylös, enkä maksaisi kiskureille mitään.

Tämä päivä meni tavallaan ”hukkaan” Ranaussa ei ollut oikein mitään tekemistä. Lepäilin vielä matkaväsymystä pois ja järjestelin itselleni vuokra-autoa huomiselle, jotta pääsen ajamaan Kinabalun läheisyyteen.

Ranau.

Siellä sitä vuoristoa olisi.
15.4. Lauantai
Kello 10:00 minulle tuotiin auto, juuri niin kuin oli sovittu. Vuokraaja oli joku paikallinen mies, jolla oli jonkinlainen paperi mukana, joka piti allekirjoittaa ennen kuin sain auton haltuuni. Jaa’a, en tiedä oli heppu mistään virallisesta autovuokraamosta, vai antoiko joku minulle vain oman autonsa käyttöön rahaa vastaan. Kaveri ei edes kysynyt ajokorttiani. :D Eihän sitä koskaan halua kolaroida autoa, mutta nyt on ehkä se pahin mahdollinen aika kolaroida. Enpä jäänyt turhia ihmettelemään hyppäsin auton kyytiin (jossa oli kottikärryn kokoiset renkaat) ja lähdin huristelemaan Kinabalua kohti.

Pääsin lähes perille suunnittelemaani vaellukset aloitus paikkaan asti. Vielä olisi voinut ajaa 200 metriä pidemmälle, mutta edessäni oli portti. Portin takana kauempana näkyi mies, joka katsoi minua kohti. Ensiksi tietysti ajattelin jättää vain auton siihen paikkaan, mennä portin yli ja aloittaa vaellus siitä. Mutta aivan varmasti mies ei olisi minua päästänyt jatkamaan matkaa. Plan B oli painella viereisen viidakon läpi ja kiertää mies.

Siinä loppuosuus mitä en enää voinut mennä.
Reittini huipulle kulki vuorelta virtaavaa jokea myöten. Auton luota minun oli laskeuduttava noin 300 metrin matka, jyrkkää viidakon peittämää rinnettä alas. Lyhyt matka, mutta ilman machetea viidakossa kulkeminen on lievästi sanottuna perseestä, ja kun on vielä kuljettava jyrkkää mäkeä alas. Noin 30 minuuttia se otti päästä joelle. Kuljin jokea myöten muutaman sataa metriä, kunnes sama mies jonka näin aikaisemmin huuti minulle ja näytti käsimerkein, että tule pois sieltä. Hetken aikaa mietin, että pitäisikö vain jatkaa matkaa ja jättää mies huitomaan itsekseen. Mies kuitenkin tiesi, että autoni oli vähän ylempänä parkissa, joten ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin.

Joella.
Se siitä sitten, jäi vuori valloittamatta. Hyvää tässä oli se, että tänään oli pilvinen keli ja taivaalta ripoitteli vettä. Myös seuraavalle päivälle oli luvattu pilvistä säätä, joten vaikka olisin huipulle päässyt, niin en olisi todennäköisesti mitään nähnyt. Takaisin autolla mietin hetken aikaa: mitä tehdä seuraavaksi. Päätin suunnata takaisin rannikolle ja ajaa aivan Borneon pohjoisimpaan nurkkaan asti, matkaa sinne oli noin 200 km. Pääsenpä ainakin harjoittelemaan ajamista vasemman puoleisessa liikenteessä. :)

Maisemaa matkan varrelta.
Matka meni hyvin, vaikkakin bensavalo syttyi palamaan jo alkumatkasta ja lähin bensa-asema löytyi vasta 100 kilometrin ajamisen jälkeen. Onneksi on taitava kuski ja taloudellinen auto. Yöpymispaikkani Borneon pohjoispäässä oli eksoottinen, viidakon juurella oleva: ”longhouse” (=bambumaja). Se on nimensä mukaisesti pitkä, bambuista tehty hökkeli, jossa on 8 huonetta. Longhousen omistaja omisti myös ravintolan meren rannalla, jossa tarjoiltiin aivan loistavaa ruokaa (söin illalliseksi; joko pieniä hummereita tai jäätävän isoja katkarapuja). :P Tietysti meressäkin kävin pulahtamassa, kyllä oli lämmintä vettä!

Ranta.

Ranta ja seikkailija.

Auringonlasku.

Borneon pohjoisimman pään monumentti.

Longhouse.
16.4. Sunnuntai
Sai kyllä makoisasti nukuttua bambumajassa keskellä viidakkoa. Aamupalan jälkeen lähdin kiertelemään alueen lukuisia rantoja. Ensiksi ajoin läheiselle kukkulalle, jonka päälle jätin auton parkkiin, ja laskeuduin alas noin kilometrin pituiselle rannalle. Chillailin ja temppuilin aalloissa jonkin aikaa. Nopeasti kuitenkin tylsistyin ja seikkailija luonteeni halusi lähteä tutkimaan uusia paikkoja.

Ranta kukkulan päältä.


Lähdin kävellen tutkimaan, mitä kaikkea vastaani tulee jos jatkan rantaviivaa pitkin eteenpäin. Välillä sai ylitellä kivikkoja, johon aallot paiskautuivat sekä kahlata napaa myöten vedessä, pitäen samalla reppua suorin käsin ylhäällä, jotteivät kamat kastuisi. Kun taas välillä sai kävellä rauhassa hiekkarantaa pitkin, samalla varpaita vedessä lillutellen. Parasta tietysti oli se, että kun hiki alkoi virrata kuumuudessa, oli meri aina vieressä jossa pääsi virkistäytymään. Tulikin käytyä uimassa varmaan sen 20 kertaa. :)

Yksi kivikoista (ei näytä kuvassa pahalta, mutta piti kahlata ja liukastella kivillä).

Mistä alkaa meri tai taivas loppuu?

Jungle.

Naatiskelee.



Kun tulin takaisin autolle minulla oli vielä pari tuntia aikaa, ennen kuin lähden ajamaan takaisin Ranauhin. Päätin jäädä tutkimaan samaista aluetta tällä kertaa autolla. Olo oli kyllä maailman rennoin: kuuntelin hyvää musiikkia, ajoin ilman kenkiä sekä paitaa, auton ikkunat olivat auki ja ympärilläni oli palmupuita ja viidakkoisia kukkuloita. Välillä kävin tsekkailemassa alueen rantoja, mitkä eivät olleet enää niin siistejä, kuin ensimmäinen missä kävin.

Mikäs siinä, viidakkoteitä ajellessa.

My shoe is bigger than this car.
Matka takaisin Ranauhin meni suurilta osin hyvin. Loppumatkasta nousin korkealle vuoristoon, jossa en meinannut päästä eteenpäin, kun kokoajan piti pysähtyä ottamaan kuvia loistavista maisemista. Kun matkaa oli jäljellä enää 10 kilometriä, alkoi aivan älytön kaatosade. Osa paikallisista kuskeista oli kyllä maailman varovaisimpia kuskeja ja ajoivat 15 km/h eteenpäin. Olihan se keli huono, mutta kyllä 50:piä pystyi helposti ajamaan.  

Matkan loistavia maisemia.








17.4. Maanantai
Otin aamun rauhassa Ranaussa. Klo. 12 maissa hyppäsin bussin kyytiin ja matkustin takaisin Kota Kinabaluun. Loppupäivä meni vielä rennommissa merkeissä kuin aamu. Nimittäin hengailin koko päivän ostoskeskuksessa ja ravasin ravintolan sekä kahvilan väliä. :D Suunnittelin tulevia retkiä ja juttelin Jennin kanssa Whatsapilla. Syy, miksi en tehnyt mitään eksoottisempaa oli se, että illalla minulla lähti lento Malesian toiseen, Borneolla sijaitsevaan osavaltioon: Sarawak:in.

18.4. Tiistai
Aamulla herätys siis uudesta osavaltiosta ja sen pääkaupungissa: Kuching:ssa. Minulla oli varattuna vain tämä yksi yöpyminen täällä, mutta aamulla päätin varata toisenkin yön ja käyttää tämän päivän kaupungin tutkimiseen.

Kuchingin keskusta oli Kota Kinabalun tapaan hyvin kompakti, ja täten sen pystyi loistavasti kävelemään päästä päähän. Kaupungissa on paljon kiinalais- ja intialaistaustaisia asukkaita, joten luonnollisesti myös näiden maiden kulttuuri näkyy selkeästi kaupunkikuvassa. Aloitin kaupunkiexplooraamisen Old Chinatown -kaupunginosasta. Alueessa ei sinäsä ollut mitään erikoista, mutta jotenkin meininki oli niin aitoa, että tykkäsin kovasti. Ainoastaan kuumuus ja ilmankosteus oli todella painostavaa. 15 minuutin pätkä ulkona oli jo tuskaa ja silloin kaipasi kovasti jo ilmastoituun kahvilaan.

Old Chinatown.

Chinatownin sisäänkäynti.
Kun Old Chinatown loppui, alkoi pieni intialaisalue, jonka pääkatu oli autoton ostoskatu. Mitään en pystynyt ostamaan kun lentoyhtiö Air Asian lennoissa on niin tiukat painorajoitukset matkatavaroille, etten voi ottaa yhtään lisäpainoa reppuun. Silti oli kiva kävellä autoton ja varjoisa ostoskatu päästä päähän.

Intialais ostoskatu.

Kaupungin moskeija. Vaikka Malesia on muslimamaa niin se ei silti näy katukuvassa. Ihmiset pukeutuvat polvet ja olkapäät paljastaviin vaatteisiin ja alkoholia on tarjolla lähes joka paikassa.

Kissapatsaita oli työnnetty joka paikkaan. Onkohan intialais- vai kiinalaislähtöistä?
Näiden lisäksi kaupungissa on myös joen rannassa kulkeva kävelytie, jossa kaiketi sesonkiaikaan on kaikennäköisiä kojuja ja kahviloita, mutta näin offseasonilla kaikki olivat suljettuja.

Kaupungin joki.
Sitten olikin jäljellä viimeinen tutkimaton alue keskustassa, joka oli New Chinatown. Itse en nähnyt suurta eroa uuden ja vanhan välillä, molemmat olivat hyvin samanlaisia. Ainut ero oikeastaan oli se, että uuden Chinatownin läpi meni nelikaistainen autotie, kun taas vanhassa on vain ohkainen yksisuuntainen autotie.

New Chinatown (huomatkaa kissat kuvan oikeassa laidassa.)
Keskustan tutkimisen jälkeen painelin takaisin hostellille tankkaamaan takaisin kaikki ne 20 nestelitraa, jotka tänään menetin hikoillessa.

Illalla ajattelin vielä käydä pikaisesti katsomassa miltä joenranta näyttää illalla ja samalla reissulla kävis syömässäkin. Kuinkas kävikään: kaupunkihan oli parhainmillaan juuri illalla. Joenranta oli hienosti valaistu ja kojut jotka aikaisemmin näin ja ajattelin, että ne ovat auki vasta high seasonina olivatkin auenneet näin illaksi. Parasta oli kuitenkin se, että lämpötila on laskenut varmaan 10 astetta ja joelta puhalsi mahtava viilentävä tuuli. Kyllä sai Kuching reippaasti lisäpisteitä!

Hienoa iltameininkiä ja mahtava vuori taustalla. <3

Kelpaa käppäillä.
19.4. Keskiviikko
Olin hyvin innoissani aamulla, sillä heti aamupalan jälkeen painelin läheiseen moottoripyörävuokraamoon vuokraamaan 125cc skootterin. Moottoroitu kaksipyöräinen on ehdottomasti paras tapa liikkua täällä helteessä ja hienoissa maisemissa. Heti kun käynnistin skootterin ja väänsin kahvaa, minulle tuli oikein kunnon vapauden tunne.

Tämän päivän suunnitelma oli ajaa Kuchingista 40 kilometriä pohjoiseen ja siellä Santubong:in kansallispuistoon. Vain yksi asia sai minut lähtemään juuri sinne, ja se oli: 810 metriä korkea Mt. Santubong.

Siellä se komeilee: Mt. Santubong. <3
Kun saavuin puistoon, kävin vain nopeasti heittämässä paistetut nuudelit lärviin ja aloitin kiipeämisurakan. Vuori muistutti hyvin paljon Brasilian Parrot peakia. Se on kutakuinkin samankorkuinen, sijaitsee meren vieressä ja on ainut vuori koko alueella. Myös Parrot peakillä oli kuuman kostea ilma, mutta täällä se oli jotain aivan toista. Jo ensimmäisen kilometrin jälkeen vaatteeni olivat yhtä märät kuin olisin käynyt uimassa niiden kanssa.

Vielä on suhkot kuivat vaatteet.

Jäätävän kokoinen puu. Varmaankin tämän viidakon kuningas.

Silta.
Viimeinen kilometri ennen huippua oli todella siistiä kiipeämistä. Reitillä oli paljon kohtia missä mentiin ylös täysin pystyjyrkkä kalliota. Niihin kohtiin oli kiinnitetty köysiä ja extra hakasia hakattu kallioon, josta ottaa kiinni. Aivan mahtavaa oli!

Tästä jyrkkä osuus alkoi. (En sitten tajunnu ottaa kuvaa niistä pystysuorista kalliokohdista.)
Odotin huipun maisemilta paljon. Ainut vuori koko alueella ja vielä meren vieressä, ei kuulosta kovin pahalta, mutta se oli kuitenkin pienoinen pettymys. Huippu oli kasvillisuuden peitossa, joten siellä ei ollut kuin muutama aukko mistä edes näki mitään. Niistäkään kohdista maisemat eivät olleet niin hienot kuin odotin. Todella hyvä retki se kumminkin oli ja yllättävän rankkakin. Huipulle meno ja sieltä takaisin tulo, sekä reilu 30 minuutin hengailu huipulla otti 4 tuntia. Puiston vartija sanoi minulle, että normaalisti ihmisillä menee 4 tuntia huipulle ja 3 takas. :D

Huipulla.



Paita kuivumassa,shortsit olivat aivan litomärät.


Vuorelta ajoin kaameassa vesisatteessa läheiseen merenratakylään, jossa minulla oli majapaikka varattuna. Olin sen verran väsynyt reissusta ja ainoat housut mitkä minulla on mukana koko reissulla olivat litomärät, joten loppupäivä ja ilta menivät majapaikassa syöden mahtavia ruokia ja elokuvia katsellessa. :P

20.4. Torstai
Aamusta hyppäsin skootterin selkään ja ajoin noin 50 kilometrin verran luonnonpuistosta toiseen, ja tämä puistohan oli: Bako National Park. Puistoon ei mene lainkaan teitä, vaan pysäköin skootterin pienen sataman pihaan, josta pääsin kätevästi veneellä puistoon. Tällä kertaa en ole menossa kiipeämään vuorta, vaan tekemään viidakkovaelluksia ja bongailemaan eläimiä. Bako on nimittäin Sarawakin ”best bet” nähdä villieläimiä. Itse en niin innoissani ollut edes tänne tulosta, mutta kaikki paikalliset sekä turistit jotka olivat käyneet Bakossa sanoivat, että se on ”must see” paikka.

Odottamassa venettä Bakoon.
 Puistossa yöpymispaikkanani toimi viidakkohostelli, jossa olisi ollut tilaa neljälle tyypille, mutta sain olla siellä ihan itsekseni. Bakossa on noin 20 viidakko vaellusreittiä, joten kysyin ensiksi puiston työntekijöitä mitä he suosittelevat. He mainitsivat 3 eri reittiä joista valitsin ensimmäiseksi pisimmän. Se oli noin 6 kilometrin lenkki lähiviidakossa. Se ei kuullosta paljolta, mutta reitti oli hyvin mäkinen ja ilmankosteus oli jälleen luokkaa: ”olla löylyissä minun kanssa”, eli: kosteaa on, sillä löylykauha käy koko ajan. Reitin maisemat ja viidakon äänet muistuttivat minua aivan yhdestä elokuvasta jonka parhaat vuorosanat ovat: ”Dillon! You son of a bitch.” (kuka tietää mistä leffasta on kyse :D). Reittiin upposi melkein 3 tuntia ja jälleen 10 litraa hikeä. Kyllä viidakon kasvien kelpaa kun tuon niille niin paljon ylimmääräistä nestettä. Ihan kiva vaellus oli, mutta en kyllä yhtään eläintä nähnyt.

Suomennos: Varokaa viidakossa väijyy T-Rexejä

Saavuin Bakoon.

Lähtö ensimmäiselle vaellukselle.



Mitä tehdä kun vaatteet kastuvat aivan litomäriksi kuumuudessa? Helppo ratkaisu: kävele ilman niitä. :D
Vaelluksen jälkeen söin vähän evästä puiston kahvilassa ja lähdin vielä yhdelle vain 1,6 kilometrin mittaiselle vaellukselle. Reitin kohokohtia oli erinlaiset apinat (mm. se apinalaji jolla on jäätävän iso ja roikkuva...öhöm… nenä :D) ja kaunis hiekkaranta. Viidakko-osuus vaelluksesta oli ihan peruskauraa, mutta rannalle saapuessani oli vähän actioniakin. Nimittäin 2 tyttöä olivat aivan kauhun vallassa, kun apinat tonkivat heidän reppuaan ja repivät sitä kirjamellisesti palasiksi. Minä tietysti sankarin tavoin otin viidakosta tullessani ison kepin matkaan ja juoksin apinoita kohti samalla kepillä maata hakaten. Apinat juoksivat häntä koipien välissä pakoon ja tytön kiittivät sankariaan. :D Tämä vaellus oli parempi kuin ensimmäinen; ranta oli todella nätti ja tällä kertaa näinkin niitä eläimiä mitä varten tänne piti alunperin tulla.

Vasta takaisin puiston HQ:ssa näin ensimmäisen eläimen.

Nättiä.

Pieni ranta johon kävelin. (Nenäapinoista en saanut näpättyä kunnon kuvaa.)


Takaisin puiston HQ:ssa, jonka luona komeilee puiston isoin ranta.


21.4. Perjantai
Vietin aamupäivän vielä Bakossa käyden heittämässä vielä yhden vaelluksen. Se oli mukava 4 kilometrin mittainen pyrähdys kallion laelle, josta oli hyvät näkymät viidakkoon, pienelle rannalle ja tietysti merelle.

Aamulla tällainen kaveri yritti tulla huoneeseeni.

Nukkumispaikkani.

Viimeinen vaellus.
Mietitkin jo varmaan milloin se tulee. Tässä se on ja aivan uusi boxer edition.
Klo. 12 poistuin veneellä Bakosta. Skootteri odotteli kiltisti siellä mihin sen jätinkin ja taas pääsi kaasuttelemaan. Melkein heti kun olin lähtenyt, alkoi mieletön kaatosade. Skootteri meinasi hyytyä keskelle tietä, ilmeisesti vettä pääsi pakoputkeen tai johonkin muuhun paikkaan, mikä sai koneiston yskimään. Pakko oli pysähtyä huoltoasemalle ja odottaa pahimman sateen loppumista. Ihme juttu kyllä tämä sade, nimittäin nyt pitäisi olla kuiva kausi ja maailmanlaajuinen: El Nino käynnissä, eli pitäisi olla kuivampaa kuin normaalisti. Kuitenkin oikeastaan joka päivä on satanut ja monina päivinä aivan saavista kaatamalla.

Pahin sade loppui 20 minuutin päästä ja pääsin jatkamaan matkaa. Suunitelmani oli ajaa reilu 100 kilometrin päähän: merenranta resortiin, jossa saisin ottaa rennosti kun on ollut aika rankkoja nämä viime päivät. Vettä satoi koko helvetin matkan ja olin jälleen kuin uitettu koira, kun saavuin perille resortiin. Eikä siinä vielä kaikki: odotin, että kun kerran menen 30 euroa (=iso raha Malesian hinnoissa) maksavaan hotelliin yöksi, mikä sijaitsee kaukana kaikesta, olisi siellä kaikki vimosen päälle. Mutta ei: Uima-alteeseen ei huvittanut mennä kun keli oli niin huono, huoneeni tv:ssä on 2 kanavaa ja molemmat surisee sekä pätkii ja hotellissa ei ole edes wifiä. Todellinen pettymys! Paikka jossa yövyin Santubongissa ollessani maksoi 3 euroa, sekin olisi ollut paljon parempi kuin tämä paikka. Toivoin vain, että huomenna olisi hyvä keli ja pääsisin edes nauttimaan uima-altaasta sekä merestä.

Saavuin paskaan resortiin.
22.4. Lauantai
Aamulla sentään aurinko paistoi ja pääsin pulahtamaan uima-altaaseen. Otin vähän krooli- ja rintauinti spurtteja altaassa, sekä sukeltelin allasta päästä päähän. Altaassa oli minun lisäksi 5 kiinalaista turistia, jotka seurasivat uintiani silmä kovana. Aina kun uin jollain toisella tyylillä altaan päästä päähän, kokeilivat kiinalaiset perässä samaa uintityyliä. Eivät olleet mitään mestariuimareita. :D Heidän rintauinti näytti aivan hukkuvalta koiralta ja kroolissa pää heilui nopeammin kuin jalat ja kädet. Sukeltamisessa perse ei mennyt kertaakaan veden alle, ja matka jonka he pääsivät sukeltamalla oli kutakuinkin 5 metriä. :D

Hotellista kaasuttelin takaisin Kuchingin läheisyyteen, Bau nimiseen kaupunkiin. Nyt oli mukava ajaa: ilma oli todella kuuma, mutta skootterilla 90 km/h, t-paita ja shortsit päällä pysyy iho mukavan viileänä.

Suunnitelmani oli käydä Baussa syömässä ja ajaa läheiseen puistoon, jossa asustaa semi villejä Borneon orankeja. Niiden syöttämisaika on kello 15:00 ja kello oli 13:00 kun saavuin Bauhin. Käytin luppoajan menemällä katsastamaan ”Wind Cave” nimistä luolaa. Se ei ollut kyllä kummoinen: luolan sisällä ei ollut minkäänlaista valaistusta, joten ei siellä nähnyt oikein mitään. ”Highlight” olisi ollut lepakoiden katseleminen taskulampun kera, mutta kun oli niin laimee kohokohta, niin en edes viitsinyt vuokrata lamppua.

Wind Cave.
Luolan jälkeen olisi ollut aika lähteä katsomaan niitä orankeja, mutta yllätys yllätys: todella tummat pilvet lähestyivät. Eipä sitä kiinnosta sateessa mennä niitä tuijottamaan tai varsinkaan ajaa Kuchingiin sateessa. Joten lähdin kaasuttamaan sen mitä skootterini kulki kohti Kuchingia (=110 km/h oli huippunopeus). Todella lähellä olisi ollut, että olisin selvinnyt perille asti kastumatta, mutta niin se vain 5 kilometriä ennen määränpäätä alkoi satamaan aivan täysiä. Pakko oli mennä taas odottamaan sateen loppumista katokseen, etteivät vaatteet ole taas aivan litimärät (minullahan ei ollut vaihtohousuja mukana, ja housuni eivät todellakaan kuiva nopeasti. Itse asiassa: olen reissannut lähemmäks puolet tästä reissusta märissä housuissa :D). Kova sade ei onneksi kestänyt kuin 15 minuuttia ja pääsin jatkamaan matkaa pikku riputuksessa. Loppupäivä meni rennoissa meiningeissä Kuchingissa.

Eeeeeiiii jumalauta! Taas se ratkes ryyppäämään.
23.4. Sunnuntai
Sunnuntai päivä meni matkustaessa. Aamulla aikainen lähtö Kuschingin lentokentälle ja matka kohti Lombokia (=saari Indonesiassa) sai alkaa. Matkalla oli yksi koneenvaihto Kuala Lumpurissa. Paikallisen halpalentoyhtiön: Air Asian lennoissa on kyllä maailman ahtaimmat jalkatilat, lähestulkoon polvet suussa piti istua. Näillä hinnoilla valitsen kuitenkin tämän lentoyhtiön joka kerta.

Saavuin Lombokin kentälle vasta 20:30 lennon ollessa tunnin myöhässä. Ensivaikutelma Indonesiasta oli Intian kaltainen; heti kun astuin ulos lentokentältä, lähemmäks 100 taksikuskia tuli hiostamaan minua ja tarjoamaan taksimatkaa törkyhinnoin. Ensin vähän häkellyin, sillä olin jo tottunut olemaan rennoin meiningein Borneolla, siellä kukaan ei hiostanut tai yrittänyt huijata. Ei siinä mitään, tämäkin meininki on ihan hauskaa kun suhtautuu siihen oikealla asenteella. Joltain taksikuskilta kysyin: ”haluan mennä bussilla saaren pääkaupunki Mataram:n” ja tämä siihen: ”viimeinen bussi lähti jo klo. 18:00, sinun täytyy ottaa taksi.” Kuitenkin 3 minuutin päästä löysin bussin, joka lähti Mataramiin. :D Perus settiä.

Mataramiin saavuttuani lähdin bussiasemalta kävellen varaamaani hotelliin. Sinne oli matkaa noin 2 kilometriä. Kerkesin kävellä vain 200 metriä kun joku nuori poika pysähtyi skootterilla luokseni ja kysyi: ”haluanko kyydin?” Minä siihen: ”no mikä ettei.” Siispä hyppäsin taakse istumaan ja pääsin hotellilleni kätevästi ilman hien vuodatusta Mataramin kaduille (sillä myös täällä on kuuma). Kirjauduin nopeasti sisään hotelliin ja menin syömään läheiseen katukeittiöön. Hyvä ja kookas nuudeli/kana setti maksoi 20,000 rupiaa, eli 1,4 euroa. :D Ensivaikutelmat Lombokista olivat todella hyvät.

24.4. Maanantai
Aamulla kiertelin vähän kaupungilla ja yritin löytää skootterivuokraamoa, jonka osoitteen katsoin netistä. Liike ei kuitenkaan ollut siellä missä sen piti olla. No näinpähän samalla vähän kaupunkia, mikä ei kyllä ollut mikään ilo silmälle. Täytyy kyllä sanoa, että Mataram on rumin kaupunki missä olen koskaan ollut. Kaupungin läpi kulkee pari isoa tietä, mitkä molemmat ova rumia ja isoja teitä yhdistää kymmeniä pienempiä teitä, jotka ovat vieläkin rumempia kuin isot tiet. :D

Ruma päätie.

Yksi sivuteistä.
Kun pääsin taas Wifi-alueelle katsoin skootterivuokraamon nettisivua uudestaan. Sieltä selvisi, että he voivat tuoda skootterin asiakkaan haluamaan paikkaan. Joten otin yhteyttä vuokraamoon ja sain järjesteltyä itselleni aivan upouuden satakaksvitosen skootterin joka oli Hondakin vielä. :P

Kello 12:00 lähdin ajelemaan saaren länsirannikkoa pitkin pohjoiseen. Jos tykkäsin Lombokista jo Mataramin jälkeen, niin nyt täytyy kyllä sanoa, että olen jo ihastumis vaiheessa (saa nähdä tuleeko vielä rakkaus vaihe). Kuvitelkaa tämä: On vähän liian kuuma olla paikallaan, mutta skootterilla suhatessa lämpötila on juuri sopiva. Autolla liikkuessa joutuisi kokoajan hidastelemaan ohkaisilla teillä, mutta kaksipyöräisellä saa mukavasti pujotella liikenteen keskellä. Toisella puolella tietä on mahtava turkoosi meri ja toisella taas vuoristoa sekä viidakkoa. Viimeiseksi: matkalla on kokoajan hyvännäköisiä ruokapaikkoja ja mehubaareja, jossa pysähdyin pari kertaa virkistävälle mehulle ja maukkaalle ruoalle, mitkä maksoivat taas käytännössä ei mitään. Kuullostiko pahalta? :P

Nättiä on.

Hiekkarantoja oli kymmeniä matkan varrella.


Päätin mahtavan rannikkoajelun Senaru nimiseen pieneen kylään, joka on aivan saaren korkeimman (tuli)vuoren: Mt Rinjan:in (=3,726 m.) juurella. Loppupäivän otin rennosti ja järjestelin kiipeämisreissua Rinjanille huomiselle. Aluksi ajattelin kiivetä vuoren vain itsekseni ja sen pitikin olla ihan laillista tehdä tällä kertaa. Kun kysyin asiaa puiston työntekijöiltä he kertoivat, että viime vuonna 3 ranskalaista pässiä oli eksynyt vuorelle. Tämän takia he eivät enää päästä ihmisiä vuorelle ilman opasta. Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli: ”jos ei kerran laillisesti niin mennään sitten laittomasti.” Tapasin Senarussa kuitenkin mukavan miehen, joka näki hirveästi vaivaa järjestääkseen minulle retken huipulle. Päätin lopulta tarttua hänen tarjoukseensa, joka oli noin 65 euroa sisältäen kaiken mahdollisen: kamankantajista-ruokiin ja juomiin.  

Siellä se Rinjani komeilee. Kuva otettu majataloni terassilta.

Ja tässä itse terassi.
25.4. Tiistai
Aamulla lava-auto tuli hakemaan minua majatalosta klo. 7:30. Ryhmään, jonka kanssa menen huipulle kuului minun lisäkseni 5 muuta turistia. Ajomatka reitin aloituspäähän kesti reippaan puolituntia, jonka istuimme lava-auton lavalla kantajien (3) ja oppaan kanssa kuin sillit suolassa.

Lava-auton kyydistä.
Itse vaelluksen pääsimme aloittamaan vasta 9:30 kaikenäköisen turhan tonkimisen jälkeen. Ensimmäisen päivän setti oli aika helppo; matkaa oli vain 7 kilometriä ylämäkeen. Noin puolet matkasta kävelin kiltisti ryhmäni kanssa verkkaista tahtia, mutta sitten en jaksanut enää ja aloitin oman tahtini. Saavuin yöpymispaikalle (noin 2,200 metrin korkeudessa) 30 minuuttia muita aikasemmin. Sinne saavuttuani tajusin viimeistään, ettemme todellakaan ole ainoa ryhmä joka on kiipeämässä tälle vuorelle. Nimittäin telttoja oli kymmenittäin jonossa ohkaisella maakaistaleella. Matkalla oli myös vähän draamaa, kun vastaani käveli puiston työntekijöitä kantaen pressuun käärittyä ruumista. Yksi työntekijöistä kertoi, että 23 vuotias indonesialainen mies oli liukastunut tulivuoren kraaterissa olevaan laguniin. Mies ei osannut uida ja oli täten hukkunut veteen.

Matka sai alkaa.

Sitten tuli pilvet.
Lähes koko matka nukkumisalueelle meni pilven sisällä tarpoessa, joten näköalat jäivät pääosin näkemättä. Tilanne kuitenkin muuttui iltaa kohti, kun pilvet alkoivat vähitellen väistymään. Ennen kun tuli pimeää, saimme hetken aikaa ihastella mahtavaa vuoristomaisemaa johon sisältyi auringonlasku. Sininen taivas muuttui nopeasti mustaksi kun aurinko oli laskenut. Tähtitaivas oli ehkä hienoin mitä olen nähnyt. Linnunradankin pystyi selkeästi erottamaan yötaivaalta. Samaan aikaan kun ihastelimme sitä, kantajamme (jotka toimivat näköjään myös kokkeina) toivat meille valmistamansa loistavan illallisen.

Pilve väistyivät juuri ennen auringonlaskua.

Teltat jonossa. (Tässä vain murto-osa teltoista.)

Kyl on kaunista.

Ja sinne se aurinko hävisi.
26.4. Keskiviikko
Erittäin aikainen herätys: klo. 1:30. Aamupalaksi mätimme vain vähän keksiä sekä teetä ja lähdimme kävelemään kohti vuoren korkeinta huippua (3,726 metriä). Myös muut kiipeilijäryhmät lähtivät liikkeelle samoihin aikoihin, joten reitillä oli vähän ryysistä. Noin 15 minuutin ajan jaksoin tarpoa jonon mukana noin 0,6 km/h vauhtia, kunnes pistin kakkosen silmään ja lähdin ohittelemaan porukkaa. Noin 30 minuutin- ja reippaan 100 ohitetun ihmisen jälkeen edelläni näkyi enää muutama otsalampun valo. Ennen huippua ohitin vielä loputkin edelläni olevat ja saavuin ensimmäisenä huipulle klo. 4:15.

Ehdottomasti oli oikea ratkaisu ohittaa kaikki, mutta nyt minun vain piti kärvistellä huipulla 2 tuntia ennen kuin aurinko nousee. Ensimmäinen 45 minuttia meni ihan ok, kun oli vielä lämmin kroppa kiipeämisestä, mutta sen jälkeen alkoi tulla todella kylmä. Vähitellen muitakin kiipeilijöitä alkoi saapumaan huipulle ja se siirsi vähän ajatuksia kylmyydestä, kun pääsi juttelemaan ihmisten kanssa.

Klo. 5:45 taivas alkoi muuttumaan siniseksi ja punainen valo nousi horisontin takaa. Itse auringonnousu oli todella hieno, mutta nousuja ja laskuja on tullut nähtyä kymmeniä ellei satoja kertoja. Samaa ei voi sanoa näköalasta. Lombok on suhteellisen pieni saari ja sen keskellä kohoaa korkea vuori, joten näkymät olivat tasan 360 astetta. Minne tahansa katsoikin, niin maisemat olivat aina aivan uskomattomat. Menee näkymä rankkingissä sijalle 2 (1. Kirgisian Lake Ala-Kol).

Aurinko, vihdoin!

Tulivuoren kraateri oli noin 1,500 metriä alempana. (Huomatkaa kuvan vasemmassa ylälaidassa Rinjanin varjo.)

Tässä varjo näkyy vielä paremmin.








Viimeiset minun ryhmäni jäsenet tulivat huipulle vasta 7:män jälkeen ja he tietysti halusivat vielä kuviakin ottaa. Matka takaisin alas alkoi vasta 8:00, itse olin huipulla siis melkein 4 tuntia. :D Matka nukkumispaikalle meni todella lentoisasti, sillä lähes koko matka oli kivisoraa jota pitkin pystyi juoksemaan alas todella kevysti. Paluumatkallakin sai ihastella uusia näkymiä vaikka reitti oli sama kuin ylös tullessa, sillä ylös tullessahan oli pilkkopimeää.

Paluumatkaa.

Tämä kraateri tässä suihkautti ulos reippaasti laavaa vasta 6 kuukautta sitten.
King of The hill

Ultimate master of the hill
Siinä se Rinjanin korkein huippu kohoaa.

Siinä näkyy kaikki teltat.
Kun saavuin takaisin telttapaikalle kantaja/kokit olivat valmistaneet loistavan aamupalan. Nälkä oli todella suuri, joten syöminen hölläsi toisenlailla. Syömisen jälkeen kerkesin vielä nukkua 15 minuttia päiväunia, ennen kuin minun ryhmäni jäseniä alkoi saapua paikalle. Muut ryhmäni jäsenet olivat ostaneet kahden yön vaelluspaketin, minulle sen sijaan riitti tämä yksi. Hyppäsin kätevästi toisen ryhmän kelkkaan, jotka olivat myös lähdössä alas jo yhden yön jälkeen. Tässä ryhmässä onneksi vauhtia piisasi. Se koostui viidestä nuoresta ranskalaismiehestä. Käytännössä juoksimme kokonaan sen 7 kilometriä takaisin reitin alkupisteeseen. Pysähdyimme ainoastaan parille juomatauolle ja yhdelle pidemmälle lounastauolle.

Ai että tykkäsinkö? 100 ihmistä yhtäaikaa huipulla. pakotettiin palkkaamaan lapsenvahti sekä kantajat kamoille, jotka olisin itsekkin voinut kantaa. Eteneminen oli todella verkkaista, suurin osa energiasta kului reppu selässä seisomiseen ja odottamiseen. Näkymät olivat kuitenkin niin huikeat, että kyllä kannatti lähteä!

Vuorelta palasin takaisin Senaruun. Kello oli jo 16:00 kun saavuin perille, joten päätin jäädä Senaruun vielä yhdeksi yöksi. Huomenna aikaisin ylös ja matka kohti uusin seikkailuihin voi alkaa.

27.4. Torstai
Aloitin päivän aktiviteetit jo klo. 7:00, jotta iltapäiväpilvet eivät kerkeä peittämään näkymiä. Kyllä hölläsi kääntää avaimesta ja startata skootteri taas. On se vaan niin mahtava ajella täällä lämmössä. Päivän suunnitelmani muuttuivat moneen kertaan. Lopullinen ratkaisu oli ajaa vuoriston läpi aina saaren etelärannikolle asti.

Vuoristoteillä sain ajella pienien maanviljelykylien läpi serpentiiniteille, jotka kiemurtelivat viidakon keskellä ja välillä kasvusto väistyi ja sain ihastella vuoristonäköalaa. Tien vierellä oli myös useita ”kahviloita” (=bambupöytä tien vieressä, jossa kaveri istui ja möi kahvia :D) joista yhteen pysähdyin ja nautin kupposen kuumaa, samalla maisemia ihastellen.

Kahvitaukoni maisemat.

Taianomaisia teitä pitkin pääsin ajelemaan.
Vuoristosta laskeuduin lähes merenpinnan korkeuteen, jossa ajelin isompaa tietä 50:n kilometrin verran. Siellä ajellessa ei maisemilla hurrattu, mutta skootterini kulkee yli 100 km/h joten sielläkin ajaminen oli tyydyttävää, kun sai pujotella vilkkaassa liikenteessä jossa liikkuu kulkuvälineitä; aina kuorma-autoista hevosvankkureihin.

Vauhdikkaan ajelun jälkeen saavuin rannikolle, jossa ensimmäiseksi suuntasin Gunung Tunak Nature Parkkiin. Puiston kohokohta oli noin 50 metrin korkuiset rantakalliot, joista luonnollisesti oli mahtavat näkymät merelle. Kallioiden lisäksi puistoon oli rakennettu noin 30 metrin näköalatorni, josta sai ihastella näköalaa vieläkin korkeammalta. Hiostavan merenrantakallioilla kiipeilemisen jälkeen maistui mennä meren voimakkaisiin aaltoihin hillumaan (Tais olla voimakkaimmat aallot missä olen ollut.)

Saavuin Gunung Tunak Nature Parkiin.

Ranta sekä merenrantakalliot.

Näköalatorni.







Näköalatorni oli rakennettu ohkaiselle maakaistaleelle meren välissä.

Cool.

Lämpötila: 32 C. Maistuuko mennä uimaan?
Maistuihan se, erittäin makoisalta.
Edessä oli vielä viimeinen noin 10 kilometrin ajo, Kuta nimiseen rannikkokaupunkiin. Kuta on Lombokin ranta/bile -mesta numero yksi. En välttämättä olisi edes halunnut mennä koko kaupunkiin, mutta tiestin että sieltä saan halvimmalla huoneen seuraavaksi yöksi.  

28.4. Perjantai
Yöpymispaikkani hintaan sisältyi aamupala mikä oli ihan hyvä, mutta ei lainkaan riittoisa. Siispä hyppäsin skoden selkään ja ajoin matkailunettisivujen ylistämään kahvilaan syömään toisen aamupalan. Paikkaa ei suotta ylistetty; kahvilan näköalat Kutan rannalle olivat mitä parhaimmat ja aamupalakin oli makoisa. Kun aamupala ja varsinkin paikka jossa sen nautti olivat niin maukkaat, niin ei loppupäiväkään voi olla huono.

Yksi parhaimmista aamupalapaikoista.

Kutan ranta.
Tänä päivänä onnistuin saamaan täydellisen balanssin lomailun ja seikkailun välille. Aamu tietysti oli rento, siitä 2 makoisaa aamupalaa piti huolen. Niiden jälkeen ajoin rannalle, jossa olisi ollut teräsmiehestä tuttu kryptoniitti kalliomuodostuma (= eli siis kallio joka muistuttaa krypto planeettaa). Yritin kovasti päästä katsomaan sitä, mutta reitti sinne ei ollut helppo. Sinne olisi pitänyt joko rämpiä tiheässä piikkipensaikossa, tai yrittää mennä merenrantakalliota vasten. Jälkimmäistä yritin, mutta jossain vaiheessa aallot alkoivat olla niin isoja, että ne meinasivat jo paiskata minut kalliota vasten (ja minullahan oli mukana reppu ja kamera, jotka onnistuin pitämään kuivana ihmeen kaupalla). Jäi siis kryptot näkemättä, sen sijaan uin rennosti rannalla hetken aikaa.

Ihan näpsällä oli ranta ihan vain uimiseenkin.
”Kryptorannalta” ajoin hetken aikaa kunnes vastaan tuli ravintola, josta oli loistavat näköalat merelle ja viidakkoon. Minulla ei oikeastaan ollut edes nälkä, mutta paikka oli niin kiva, että oli pakko jäädä siihen syömään.

Lounaaksi indonesialaista kana, riisi, kasvissettiä.
Eikös se järjestys mene näin: ranta, ruoka, ranta? Ilmeisesti, sillä ravintolasta matkasin toiselle rannalle, joka oli surffariranta. Siellä missä on surffarit on myös luonnollisesti aaltoja. Pari tuntia siinä meni aalloissa hyppiessä (siis ilman lautaa). Taisi olla isoimmat aallot jossa olen koskaan ollut. Isoimmat olivat jo niin isoja, että jännitti hypätä niiden sekaan. Ne kyllä heittivätkin minut parhaimillaan 3:lla voltilla ympäri.

Surffiranta.
Surffirannalta ajelin vielä Kutan vieressä oleville Batu Payung nimisille kallioille. Siellä kiipeileminen oli ehdottomasti päivän raskain aktiviteetti, iltapäiväaurinko oli polttava ja matka kulki loivasta ylämäestä aina pystysuoraan kalliojyrkänteeseen. Paikka oli ehdottomasti vaivan arvoinen; näköalat turkoosille merelle olivat loistavat.

Batu Payungin kalliot.

Alueella oli useampi ranta.

The next american top model.

Panorama wiev.

Tarkoitukseni oli ajaa takaisin vuoristoon tulevaksi yöksi, mutta päivän meininkeihin meni niin paljon aikaa, että päätin jäädä toiseksi yöksi Kutaan.

29.4. Lauantai
Viimeinen puolikas päivä Lombokilla. Aamusta ajelin skootterilla takaisin Mataramiin, joka jäi valitettavasti minun viimeiseksi matkaksi tehokkaalla Hondalla. Sinne saavuttuani en enää tehnyt mitään erikoisempaa. Hengailin vain kahvilassa ja kävin parturissa, joka maksoi huimat 1,7 euroa. Annoin parturille euron tippiä, kun teki niin hyvää työtä ja päähieronta mikä kuului hintaa oli aivan loistava. On se aina aika jännittävää kun käy parturissa ulkomailla ja ottaa hiusten leikkuun lisäksi myös parranajon. Useimmiten parturit tekevät sen partaveitsellä, kun sillä sivelee kaulavaltimon luota, tulee väkisin vähän hermostunut olo.

Matkalla Mataramiin (tie oli kyllä hyvää asfalttitietä, kuvan tie on vain sivutie josta näppäsin kuvan.)

Koneeni lähti illalla klo. 19:35 Kuala Lumpuriin, jälleen vain koneenvaihto siellä. Vaihtoaika oli pitkä; jatkolentoni lähti vasta klo. 6:25 Bruneihin (= pieni ja rikas, sulttaani johtoinen valtio Borneolla.)

30.4. Sunnutai
Lentoni saapui klo. 9:00 Brunein pääkaupunkiin: Bandar Seri Begawan:iin (tai trendikkäämmin: BSB). Lentokentältä bussilla kaupungin keskustaan ja sieltä kävelin pari kilometriä hotelliini, joka sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella. Aivan ensimmäinen reaktioni kaupungista oli se, että ”tämä vaikuttaa kivalta paikalta.” Hotelliin vein vain nopeasti reppuni ja lähdin tutkimaan kaupunkia.

Matkalla hotelliin pysähdyin syömään nuudeli/liha setit.
Ensimmäiseksi suuntasin BSB:n läpi virtaavan joen keskelle. Kuinka tämä on mahdollista?!? Siten että kaupungin joessa on maailman suurin asuinalue joka on veden päällä, alueen nimi on Kampong Ayer. Siellä kierteleminen oli ihan mielenkiintoisa, asukkaat elävät aivan normielämää alueella ja siellä on kauppoja, kouluja, paloasema, kirjasto, moskeija jne.

Rakennukset eivät olleet kauneudella pilattuja.

Joen yli pääsi käteväti huikkaamalla vaan ohi menevälle veneelle. Matka maksoi 1 Brunein dollarin = 0,6 euroa.



Moskeija.

Vähän uudempaakin settiä.


Joen keskeltä suuntasin kaupungin modernimalle puolelle. Odotin että kaupungin kadut ja rakennukset olisivat aivan vimoisen päälle tehtyjä, kun on kuitenkin kyse maasta joka on rikastunut öljystä. Asia ei todellakaan ollut näin; rakennukset olivat aivan normaaleja tai itseasiassa jopa vähän rähjäisiä ja tietkin olivat nähneet parempia päiviä. Ainoa oikeasti hieno rakennus oli kaupungin suurin moskeija, mutta ne nyt ovat aina vimosen päälle vaikka kaupunki muuten olisi kuin Hiroshima sodan jälkeen. Mihinköhän maan sulttaani kaikki öljyrahat oikein työntää? Loppujen lopuksi BSB:stä jäi oikeastaan tylsä olo.

Moskeija, ei vielä kaupungin pramein.

Vaan tässä se on. Hieno, mutta Istabulin ja Abu Dhabin moskeijat pesevät tämän mennen tullen.
Kun kaupungin keskusta oli tutkittu, suuntasin ulkoilman kuumuudesta hotellin ilmastoituun huoneeseen katsomaan HBO:ta! :P

1.5. Maanantai
Aamulla otin bussin kaupungin keskustasta maan rannikolle, jossa hyppäsin autolauttaan ja poistuinkin jo Bruneista. Kuullostipa helpolta näin yhdessä lauseessa, eikö totta? Sitä se ei todellakaan ollut. Bussiasema oli todella sekava paikka. Kun viimein löysin oikean bussin, niin sekään ei mennyt suoraan satamaan, vaan Jouduin vaihtamaan bussia Muara nimisessä kylässä. Vaihtobussia jouduin odottamaan 1 tunnin ja 15 minuttia. Julkinen liikenne on organisoitu yhtä huonosti kuin Intiassa. Kaiken tämän jälkeen ei jäänyt kovin mukava kuva Bruneista, mutta olen silti tyytyväinen, että tulin tänne = sain uuden valtion kokoelmiin. :D

Lautalla matkasin 1,5 tuntia takaisin Malesiaan. Tarkemmin: Labuan saarelle, joka on taxfree lentokentän ja trooppisen saaren sekoitus. Nimittäin kaikki mitä täältä ostaa on verovapaata. Täältä salakuljetetaan kaikki tupakka- sekä alkoholituotteet Sabahiin ja Sarawakiin.

Saaren pääkaupunki (=Victoria Labuan) on pieni kaupunki saaren etelärannikolla, johon autolauttakin saapui. Eipä täällä oikeastaan mitään ihmeellistä ollut, tulin tänne ainoastaan siksi koska matkustaminen Bruneista takaisin Kota Kinabaluun on niin paljon mukavampaa vesiteitse tätä kautta, kuin mennä todella ruuhkaisia teitä pitkin bussilla.


Ensimmäiseksi kaupungissa kävin ostamassa itselleni puhtaat shortsin ja t-paidan. Olen nimittäin kulkenut viimeisen viikon erittäin likaisissa vaatteissa. Jätin uudet vaatteet samantien päälle ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Vähän aikaa käveltyä saavuin jalkapallokentälle, jossa paikalliset nuoret pelasivat palloa. Pakkohan sitä oli mennä pelaamaan. Kuinkas kävikään: tunnin pelit yli 30:n asteen helteessä, uudet shortsini (paita ei, sillä pelasin ilman) olivat aivan hiestä märät. Ei silti kaduttanut. Pelien jälkeen vähän evästä ja hotelliin katsomaan leffoja.

Jalispelit. Kaupungin keskustasta ei vaan saanut blogin arvoista kuvaa, vaikka yritinkin. Ei siis ollut kovin hieno paikka.
2.5. Tiistai
Labualta nappasin toisen lautan, jolla pääsin takaisin Kota Kinabaluun. Sinne saavuttua heitin kamat hostelliin, tungin kuppilan 1,3 euroa maksavat nuudeli/lihat suuhun ja uber-taksilla kaupungin seinäkiipeilymestaan.

Kiipeilypaikka oli todella tunnelmallinen. Siellä oli ihan mukavan kokoinen noin 12 metriä korkea seinä, joka oli katettu. Käytännössä kiipesimme siis ulkona, mutta sateen yllättäessä pysyisimme kuivana. Fiilis oli todella korkealla; ensinnäkin siksi, että viime kiipeämisesta on aikaa jo tasan 3 viikkoa, mutta suurin syy fiilikseen oli paikan eksoottisuus. Alueella ei ollut muita valoja kuin kiipilymestan valot, muuten oli täysin pimeää. Kauempana riehui ukkoskuuro jonka välähdykset pimeässä olivat erittäin tunnelmallisia. Lisäksi paikallinen kiipeilyporukka oli todella mukavaa ja rentoa sakkia. Kaikki nauroivat minulle kun kiipeilin, sillä heihin verrattuna (tai oikeastaan kehen tahansa verrattuna) hikoilin aivan jäätävästi. Aina kun pidin huilitauon, eteeni ilmestyi oikein kunnon hikilammikko.

Climbing. <3
Kiipeilyn jälkeen kello oli jo melkein 22:00, mutta hostellini edessä oli villit ulkoilmabileet. Ei siis ollut mitään järkeä mennä nukkumaan, kun unta ei olisi kuitenkaan melun takia saanut. Päätin mennä vielä katsomaan elokuvan leffateatteriin.

3.5. Keskiviikko
Jälleen koitti reissun viimeinen päivä. Ainut hyvä puoli matkustaessa ilman Jenniä on se, ettei harmita palata Suomeen. Tämä päivä oli kyllä kaikkien reissun viimeisten päivien äiti! Mukavasti oli rentoa tekemistä. Aloitin päivän jälleen tupla aamupalalla, sillä hostellilla join ainoastaan kahvin ja söin vesimelonia. Maukkaamman ja riittoisamman aamupalan kiskaisin kahvilassa. Aamupalojen jälkeen kävin vähän ostoksilla kaupungin marketilla. Se nyt ei niin rentoa ollut, mutta rennot tekemiset maistuvat tuplasti paremmilta, kun tekee ensiksi jotain vähän epämieluisampaa.

Shoppailujen jälkeen söin intialaisessa ravintolassa erittäin maukkaat ja juuri sopivan tuliset chicken piryanit setit ja tietysti valkosipuli naan-leivän kera. Ennen lentoa kerkesin vielä käydä tunnin kokovartalohieronnassa. Ainakin tein kaikkeni, että 22 tunnin lentomatka menisi mahdollisimman hyvin.

Intialainen keittiö on meksikolaisen keittiön kanssa lemppareitani. :P
Loppusanat:
Ensimmäinen reissuni Kaakkois-Aasiaan ei olisi voinut paljon paremmin mennä. Ainoa sunnittelu”erhe” oli koittaa lähteä kiipeämään Mt. Kinabalu salaa, siinä meni pari päivää melkein hukkaan ja rahaakin oikeastaan, sillä olisin saanut auton vuokrattua paljon helvemmalla Kota Kinabalusta. Toisaalta, se olisi voinut olla sairaan hyvä seikkailu jos se olisi vain onnistunut. Toinen mahdollinen ”erhe” oli jättää Mt. Rinjanilla toinen vaelluspäivä väliin. Tässäkin on kaksi puolta, sillä jättämällä sen väliin sain extrapäivän skootteriajeluihin ympäri Lombokia, mikä oli todella mahtavaa.

Todella vaikea sanoa mihin kohtaa maa-rankingissä laittaisin nämä maat. Tietysti Brunei menee häntäpäähän. Olisi tietysti siinäkin maassa ollut enemmän nähtävää kuin pelkästään pääkaupunki, mutta esim. kaikkiin luonnonpuistoihin vaadittiin pakollinen opas. Joten oli täysin suunniteltu juttu, että en mene Bruneissa muualle kuin pääkaupunkiin. Indonesia taas on niin valtava maa, että pelkän Lombokin perusteella en voi koko maata arvostella, mutta Lombok menee lähelle top 5:sta. Ehkä turistien paljous miinustaa vähän Lombokia. Malesiasta taas voi jo sanoa vähän enemmän, vaikka Manner-Malesia on vielä näkemättä. Sabahissa ja Sarawakissa ei oikein ollut mitään ”huippu nähtävyyksiä”, mutta ei se niitä kyllä kaivannutkaan. Jos niitä olisi, niin olisi niiden mukana myös kymmenen kertaa enemmän turisteja. Myös Malesia hätyyttelee top 5:n sakkia.

En malta odottaa, että pääsen uudestaan tänne päin maailmaa reissailee ja ensi kerralla vielä parhaan matka- sekä elämänkumppanini (=parhaan ja ainoan :D) kanssa. :)

Ihmiset:
Yksi parhaista puolista tällä reissulla. En tavannut yhtään ikävää ihmistä koko reissun aikana. Ainoa häslinki tuli Lombokin lentokentällä, mutta kyllähän sen ymmärtää kun 100 taksikuskia yrittää kilpailla turisteista. Joka päivä tuli hyvälle tuulelle pelkästään paikallisten kanssa juttelusta. Englanninkielentasokin oli varsinkin Borneolla todella hyvää.

Hintataso:
Aivan mahtavaa! Syömisissä ja juomisissa ei tarvinnut oikeastaan kertaakaan miettiä mitä tilaa (tietysti hakeuduin lähes aina paikallisten suosimiin paikkoihin) kaikki olivat niin halpaa. Katsoi vain ruokalistaa ja tilasi juuri sitä mitä teki eniten mieli ja aina pystyi tilaamaan myös esim. pirtelön ja kahvin jälkkäriksi jos halusi. Keskiarvoisesti söin noin 3 euroa per. ateria.

Yöpymisenkään osalta ei tarvinnut köyhtyä. Keskiarvo yöltä oli noin 7 euron luokkaa (suurin osa meni 4:n euroon, mutta pari kertaa jouduin maksamaan 15 euroa, mikä nosti keskiarvoa.)

Matkustaminen oli myös halpaa esim. skootterin vuokraus 6:ksi päiväksi Lombokilla: 29 euroa ja kaikki sisäiset lennot + lento Lombokille, maksoivat yhteensä 160 euroa. :)

Sää:

Borneolla sateet vähän haittasivat. Tietysti myös kuumuus ja kosteus tuntuivat välillä tuskaiselta, mutta siihen oli varautunut kun tänne päin matkusti. Lombokilla ei tainnut sataa kuin 2 kertaa ja nekin sattuivat yölle.

Siinä katsotaan jo seuraavaa reissua kohti, eli tasantarkkaan länteen. Nimittäin reilu 2 viikkoa, ja ollaan Jennin kanssa jo Keniassa!